Haaveet ja unelmat

Monella ryhmäläisellämme tuntuu olevan traumoja kuvataiteen tunnilta lapsuusvuosilta. Minulle ei tule erityisemmin mieleen mitään ikävää niiltä tunneilta, koska minulla sattui olemaan mukavia opettajia. Kuvataiteeseen liittyvät epämiellyttävät muitot liittyvät ennemminkin siihen, että olen joskus haaveillut kuvataiteilija ammatista, mutta se ei koskaan toteutunut. Ajattelen monesti töistäni sillä mentaliteetilla, etteivät ne kelpaa minulle eivätkä ne riittäisi avaimiksini taideoppilaitokseen. Ajatus on tyhmä. En järjen tasolla edes haluaisi enää kuvataiteilijaksi, koska koen, että olen nyt oikeassa paikassa ja minulle sopivaa ammattia opiskelemassa. Kurssin sisältö ja erityisesti tämä haavetyö on saanut minut muistelemaan aiempia unelmiani, jotka liittyivät taiteen tekemiseen.

Tämä harjoitus oli tuttu ala-asteajoilta, kun piirsimme piirtoheittimen avulla profiilikuvia luokkatovereiden kanssa kuvataidetunnilla. Unelmia en ole aiemmin yhdstänyt tämän tyyppiseen harjoitukseen, mutta se oli hyvä idea. Harjoitus aktivoi voimakkaasti vanhoja, uusia ja tämän hetken haaveita. On tärkeää, että ihmiset ja ympäristö ovat kannustavia ja turvallisia tätä tehdessä. Tuntuisi pahalta, jos joku arvostelisi tällaista työtä, koska sisältö on niin henkilökohtaisia. Toisaalta eihän työn tarvitsisi olla niin vakava ja henkilökohtainen. Tämän tyylinen harjoitus sopisi ihan kaiken ikäisten ja -laisten ihmisten kanssa toteutettavaksi, mutta eritysen hyvin tämä sopisi taideterapeuttiseksi harjoitukseksi ihmiselle, joka tarvitsee työkaluja uuden elämänvaiheen ja oman identiteettinsä hahmottamiseksi.

Uppouduin harjoitukseen täysin ja se oli antoisaa. Minusta oli mukavaa saada positiivista palautetta ryhmäläisiltä. Se on välillä tarpeen. Kävin myös itse kiertelemässä ja keskustelemassa töistä. Se teki päivästä erityisen antoisan. Työhöni liittyvät hyöteishahmot innostivat minua lukemaan netistä lisää kummistus- ja rukoilijasirkoista. Päivän aikana päästin irti sisäisestä kontrollista ja pääsin flow-tilaan.

Haavetyötä edeltävä lämmittelyharjoitus, jossa pienissä ryhmissä kerrottiin liioitellen omista vahvuuksistaan tuntui minusta erittäin vaivaannuttavalta enkä varmasti siitä syystä teettäisi tämän tyyppistä harjoitusta omassa ryhmässä, vaikka moinen harjoitus sopisi monenlaisessa seurassa käytettäväksi.

En ole ihan varma, miksi koin oloni niin epävarmaksi. Osittain ehkä siksi vaivaannuin, koska en vielä tunne kaikkia ryhmäläisiä niin hyvin, että moinen heittäytyminen tuntuisi luonnolliselta. Koin painetta olla hauska. Minua myös jännitti, että muistanko kaikki asiat, jotka pari oli itsestään kertonut. Vielä enemmän minua vaivaannutti se, että pari kehui minua kaikkien edessä. En välttämättä olisi halunnut, että kaikki tietävät minusta yhtäkkiä niin monta asiaa sekä luulevat, että olen oikeasti niin hyvä jossain kun toinen antaa ymmärtää. Tiedän, että se oli vain showta, mutta minusta se ei vaan tuntunut mukavalta. Ehkä tämä tunne liittyy osittain suomalaiseen kulttuuriin, jossa kehujen antaminen ei ole jokapäiväistä. Sellaiseen ei ole tottunut.